Kaikki oli ennen paremm... tai ehkei sittenkään...

Monesti kirkollisissakin puheissa haikaillaan vanhojen aikojen perään: kaikki oli ennen paremmin. Tätä ei kannata uskoa. Se ei ole totta. Monet asiat ovat nykyisin paremmin. Myös kirkollisessa elämässä. Tätä saattaa olla vaikea uskoa, kun seuraa viimeaikaista keskustelua Päivi Räsäs-kuohuntoineen. Sen ei pidä antaa hämätä. Seurakunnissa näet tapahtuu jatkuvasti hyvää.

Tämä aihepiiri nousi mieleen, kun Hannes-kanttorin kanssa istuttiin saunassa ja katseltiin saunan ikkunasta poikien pulikoimista Puula-järvessä. Minä ja Hannes kuuluttiin porukkaan, meitä ei vierastettu lainkaan. Siinä juteltiin riparilaisten kanssa asioista, kaikista asioista, ihan mutkattomasti. On jokseenkin vaikea kuvitella, että 50 vuotta sitten seurakunnan työntekijät olisivat tällä tavalla jakaneet hetkiä nuorten kanssa. Ehkä sitä tapahtui, mutta väittäisin, että huomattavasti harvemmin. Oltiin roolien vankeja, molemmin puolin. Nuorten ei ollut soveliasta lähestyä pappiaan tuttavallisesti, papin ei ollut luvallista heittäytyä samalla tasolle heidän kanssaan. En todellakaan kaipaa näitä aikoja. Iloitsen siitä, että pystyn, saan ja osaan keskustella nuorten kanssa. Koen vahvasti, että se tapahtuu useimmiten heitä huomioiden. Ainakin sitä yritän.

Nämä kohtaamiset, kuten istuskelut saunan lauteilla, mullistavat nuorten elämää. Aikuiset antavat aikaansa heille, tehdään yhdessä asioita ja puhutaan elämän suurista kysymyksistä. Ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Isoset ja muut nuoret ovat samassa porukassa komppaamassa. Kun miettii rippileiriä, mitä se nuorille tänä päivänä tarjoaa, on kattaus huikea. On hulvattomia iltaohjelmia, huikeaa musaa (kiitos Hannes taianomaisista sävelistä iltahartaudessa!), huippuruuat (ja usein!), raamiksia, nuorten tekemiä jumalanpalveluksia, monimuotoista opetusta, leikkejä, pelejä, pingistä, naurua, liikutusta, toveruutta jne. Sky's the limit! :)

Väittäisin, että tällainen kristillinen opetus antaa enemmän kuin 1950-luvun pariviikkoinen päiväkoulu, jossa pappi puhui yksisuuntaisesti nuorille. Vai haikaileeko joku pokkana vanhaa mallia? Nykymuotoinen rippikoulu, ja etenkin rippileiri, on Suomen kirkon menestystarina. Parempaa "tuotetta" saa hakea. Ongelmana on "tuotteet" ennen ja jälkeen rippileirin: miksi nuoria ei saada sitoutettua seurakuntalaisuuteen paremmin? Kun se saadaan ratkaistua, kirkko selviää myös modernissa Suomessa.

Jos rippileiri on nykyisin laadukkaammin toteutettu, ja nuorten tarpeita kuunnellen, eivät nuoretkaan ole "huonontuneet." Päinvastoin. Jaksan hämmästellä nykynuorten sivistynyttä käytöstä ja kiinnostusta hengellisiin asioihin. Näppituntumalla sanoisin, että minä ja ikäiseni olivat levottavampia ja innottomampia oppimaan, ainakin sillä leirillä millä minä olin. Sitä saa mitä tilaa - jos nuoria kohtelee kunnioittavasti ja heidän tasollaan, he vastaavat samalla mitalla. Luottamus ja yhteys on ansaittava. Paras tapa on olla avoimesti oma itsensä, nuoria pelkäämättä. Kristuksen kanssa.

Meillä on täällä kaikki hyvin. Jo nyt tiedämme, että tämä leiri on onnistunut leiri. Olen sen verran idealisti, että luotan sen olevan yksi käännekohta nuortemme elämässä. Me kylvämme, Jumala antaa kasvun. Ja itse haluan olla yrittämässä parhaani, ettei kohtaamisemme jää vain saunanlauteille yhteen kesään. Keskustelen näiden nuorten kanssa aina kuin vain kykenen. Tapaan heitä koulussa, liikkasalissa tai kaupoilla. Pyydän heitä mukaan seurakunnan toimintaan. Ja varsinkaan en jätä rauhaa yhdellä kysymyksellä: Milloin tulette taas yhteiseen messuun? - Kristittyjen tapaaminen on joka pyhä! :)  
                

leirillä pappikin ehtii ainkin venyttelemään :)